Kesä on lähteny hyvin käyniin. Oon rillannu, myrkyttäny muurahaispesiä
ja rakentanu uutta terassia. Vaan nyt on satanu kohta viikon. Oon ollu sisällä ajatusteni kanssa ja ne on alkanu vaivaamaan. Niissä on jotakin tukahdettua pehmeyttä. Näin loukkuun jäänen hiiren kitumassa viimeisillään niin tuli semmonen syyllinen olo. Että tuommosta tuskaa oon aiheuttanu pienelle eläimelle.
Talvella tämmösiä ei kerenny ajatella. Oli semmosta kollektiivista miehisyyden tunnetta.
Kun lehessä kerrottiin ekasta suden tekemästä koiranraadosta niin se oli mulle vähä ku elämäntarkotus. Mehän tapettiinki niitä ja sylettiin päälle. Oltais tehty niin vaikka ei oltais saatu lupiakaan.
Mehtä on mulle toinen koti ja siellä määrää vahvin. Ei ne siellä Helsingissä tiijä mitä tarkoittaa korpilaki. Ja jos Talvivaara olisi eläin, niin kyllä me seki kaadettais. Mutta nyt kapina sitä vastaan veis niin paljon aikaa, omistautumista ja ihmisen ihmistä vastaan asettumista, että ei siihen viiti alkaa.
Eräs luterilainen tuttavani kysyikin, että mikä eränkävijä se sellainen on joka sanoo välittävänsä kainuulaisesta biodiversiteetistä, muttei toimi sen puolesta? Meinasi mulla mennä jauhot suuhun, mutta sitte hoksin että jahattiinhan me moottorikelkalla sitä nälkiintynyttä sutta, koska se olisi saattanu hävittää semmoisen harvinaisen peuran… vai kauriin? Jokatapauksessa. Minä kyllä jo ootaan talvea. Vaimokin tuntu olevan jotenkin ylpeempi kun vihasin susia enkä surrut hiiriä.