Self-portrait

“Omakuvilla voi olla terapeuttinen ja palkitseva vaikutus minäkuvan muodostumisessa. Itsensä kuvaksi tekeminen voi kuitenkin asettaa myös rajoja, joiden myöhempi ylittäminen johtaa epämukavuusalueelle ja siten ylitykset saattavat jäädä tekemättä.”


 
Sinulla on, minulla on, melkein kaikilla on itsestään kuva internetissä. Lukuunottamatta tietenkin sitä osaa väestöstä, joka ei ole kameroiden ja tietokoneiden ympäröimiä. Kun sähköistyvä kulttuuri ruokkii itsensä visualisoinnin tarvetta, joidenkin mukaan jopa narsistisiin mittakaavoihin asti, aloin miettimään suhdettani omiin omakuviini.

Tutkimusmateriaalina käytän John Sulerin kirjottamaa esseetä The varietes of self-portrait experiencePsykologina ja valokuvaajana toimiva Suler aukaisee aihetta ammatillisesta näkökulmasta. Lainaan muutamia kohtia tuosta kirjoitelmasta ja rinnastan ne muistikuviin ajalta, jolloin ensimmäiset omakuvani syntyivät.

Ensimäiset muistikuvat kameran kääntämisestä itseeni sijoittuu 2000-luvun alkuun. Kuluttajahintaiset digitaalikamerat alkoivat yleistyä, Jackassin ensimmäinen tuotantokausi pyöri MTV:llä ja IRC-Galleria avattiin. Näin jälkeenpäin ajateltuna olen kiitollinen, ettei em. ilmiöt tapahtuneet aikaisemmin, sillä pian ensimmäisten skeitti-videoiden ja kuvien lataamisten jälkeen se alkoi muodostua päivittäiseksi toiminnaksi. Jollain tapaa yhtä tiedostomattoman-automaattiseksi kuin sähköpostin katsominen tai Facebookissa käynti nykyään on. Osa itseä, itsensä määrittelyä.

“When you take your own picture, you are attempting to extract and depict who you are […] You are creating an objective representation of the subjective you. The self-portrait allows you to see yourself as others might see you. It allows others to see you as you see yourself or as you wish to been seen.”

Hypätään ojennetulta kädeltä otettujen omakuvien, sekä kotibile-kuvastojen yli aikaan, kun ruuvasin kameran kolmijalkaan ja ajastin otti kuvan. Olin 18, saanut lahjaksi kameran. Muuttanut juuri omaan kämppään ja ajanut pääni kaljuksi. On mahdotonta muistaa mitä ajattelin, mutta nyt kuvaa katsoessä yritykseni luultavasti oli ilmentää tuota itsenäistyvän kovan jätkän imagoa – jona halusin muiden (= tyttöjen) minut näkevän – ja tehosteeksi sytytin sisällä tupakan.

Muutama kuukausi tästä, syntyi ensimmäinen omakuva ulkona luonnossa. Olin yksin ulkomailla ja tänä nimenomaisena iltana tullut pieneen kaupunkiin. Muistan rantakallioille johtavan polun varrelta raunioituneen ja graffiteilla sotketun mökin. Katuvalot jäivät joka askel kauemmas ja se jännitti. Kävelin syvemmälle, aurinko alkoi laskea. Oli turvallista, oli kaunista, oli euforinen olo pelon laannuttua. Halusin ikuistaa hetken ensisijaisesti itselleni. Laitoin kameran kivenjärkäleelle ja juoksin tolpan nokkaan istumaan, “pohtimaan paikkaani maailmassa”. Tämä on sinänsä merkittävä kuva, että se aloitti vuosia kestäneen“Self-portraits” sarjan, jonka keskeiseksi hahmoksi rakentui eräänlainen seikkaileva luonnonystävä.

Valokuvamainen omakuvien tuottaminen alkoi n. 20 vuoden iässä. Olin tutustunut ihmiseen, jonka innostus analogiseen valokuvaukseen oli inspiroivaa. Kuvasin itsekin muutaman kuukauden dialle. Kaiken oheistoiminnan lisäksi (filmien lähetys kehitykseen, niiden tipahtaminen postilaatikosta takaisin, leikkaus, kehystäminen ja projisointi) se syvensi suhtautumista valokuvaukseen. Samaan aikaan sielu kävi maailmankuvallista muutosprosessia. Kaksi-kolme vuotta kestänyt kausi, jona en juonut tai käynyt juhlissa. Kasvoni eivät enää tallentuneet illanistujaisporukan yhteisiin kuviin, mutta minä elin ja omakuvat olivat keino kertoa siitä muillekin. En tiedä lähdinkö reissuille ottamaan kuvia vai otinko kuvia reissullani, mutta hain uusien paikkojen tuomaa jännityksen tunnetta, otin kuvia ja olin itsekseni.

eos 20d 656

lighttag

Syksyllä 2008, sarja saavutti erään merkkipaalunsa. Syntyi “pääteos”. Se on siluettikuva hahmosta, joka pitää vaeltajamaisesti keppiä kädessään. Taustalla näkyy rakennus, onko se vaeltajan koti? Kuvan voisi tulkita kuvastavan kotiinpaluuta. Tämän kuvan jälkeen omakuvien ottaminen loppui moneksi kuukaudeksi. Se ei ollut tietoinen päätös lopettaa kuvaamista, mutta niin kävi. Tunsin olevani valmis.

Päiväkirjojen mukaan noihin aikoihin aloin hakeutua taas illanistujaisiin ja muihin yhteisötapahtumiin. Olin taas olemassa toistenkin kuvissa, muistikuvissa. Sitten lähdin Helsinkiin, tein töitä ja aloin seurustella. Kahden vuoden aikana otin kaupunigssa vain yhden sarjan tunnuspiirteet täyttävän kuvan. Siinä seison pyörän kanssa vanhalla viikinkien haudalla ja taustalla on Meilahden sairaala.

Omakuvien syntyminen vaatii eristäytyneisyyttä, jota Helsingissä en saanut. Vielä toisinaan otan näitä omakuvia, mutta enää sen kutsu ei ole yhtä vahva. Liekkö paikkani maailmassa piirun verran selkeytynyt vai tyttöystävän tekstiviestitkö ne muistuttaa että minut muistetaan. Yksi toimiva konsti kuitenkin, päästä kosketukseen vielä siihen samaan inspiraation lähteeseen, on tosiaankin olla yksin. Kun ei puhu muille, saa kuunnella itseään.

“Identeties evolve from the perceptions other people have of us. We need feedback from them to affirm who we are.”

 

Johtopäätös

Omakuvamme ovat tietyllä tapaa siis peilejä. Voisi ajatella, että lisätessämme kuvan nettiin, visualisoimme ihanne-itseämme muille, mutta myös itsellemme ; “näytän itsevarmalta – olen itsevarma”. Ihmisillä on psykologisen käsityksen mukaan halu tulla huomatuksi. Tarve tulla ymmärretyksi ja saada arvostusta tietyn yksilöllisen luonteenpiirteenä tai elämäntapansa mukaan. Internetillä ja omakuvilla on merkittävä ja alati kasvava rooli tämän tarpeen täyttämisessä. Jos ulkoinen elämä ei tarjoa mahdollisuutta tuntea yhteenkuuluvuutta tai ilmaista yksilöllistä ääntään, voi olla että omakuvat ja sosiaalinen media paikkaa tätä aukkoa. Ne tarjoaa tyydyttävämmän alustan yhden identiteetille.

Omakuvilla saattaa täten olla terapeuttinen ja palkitseva vaikutus minäkuvan muodostumisessa. Pahimmillaan itsensä määrittely voi kuitenkin asettaa rajoja, joiden myöhempi ylittäminen johtaa epämukavuusalueelle ja siten ylitykset saattavat jäädä tekemättä.

Toinen huomionarvoinen huolenaihe on kuvien ja julkisten profiilien rinnastaminen ihmisen arvoon. Digitaalisten järjestelmäkameroiden ja studiovalojen ollessa vielä ei niin yleisiä kuluttajapuolelle, niillä tuotetut kuvat tarjoaa tietyntyyppistä purevuutta. Vaarallisesti kyllä, vaikuttaa siltä kuin kuvien laadulla olisi suora suhde ihmisen käsitykseen ihmisestä. Tämä on johtanut jo siihen, että teini-ikäiset ostavat ammattikuvaajalta mallikansion, jota käyttävät profiloituessaan sosiaaliseen mediaan.

Valokuvaterapeutti Judy Weiser, josta Suler mainitsee esseessään, käyttää yksinkertaista metodia selvittäessään ihmisten omakuvallisia motiiveja. Ota tarkasteltavaksi vaikka Facebookissa oleva profiilikuvaasi ja vastaa seuraaviin kysymyksiin:

  • Mitä kuva kertoo sinusta?
  • Kuinka kuvailisit sitä jollekkin joka ei näe sitä?
  • Mitä kuvan henkilö haluaisi sanoa tai tehdä?
  • Oletko itse ottamissasi kuvissa toisenlainen, kuin toisten ottamissa?
  • Mitä ystävät, työkaverit, perhe, naapurit voisivat sinusta kuvan perusteella kertoa?
  • Mitä vahvuuksia tai heikkouksia kuva sinusta kertoo?
  • Näyttääkö se sinut sellaisena, kuin haluaisit sinut nähtävän?
  • Näyttääkö se sinut sellaisena, kuin ajattelet muiden sinut näkevän?
  • Mitä muistoja ja kokemuksia se kuvastaa, sellaisia jotka tekivät sinusta sinän?

 
Sattumanvaraisesti otettu kuvakin voi siis sisältää syvemmän merkityksen. Eivätkä omakuvat rajoitu ainoastaan otoksiin, joissa itse fyysisesti on. Voidaan sanoa jokaisen otetun kuvan olevan omakuva. Se kertoo jotain sinusta; kiinnostuksen kohteista, kaveripiiristä, perheestä, elämäntavasta. Valokuvan avulla on mahdollista avata maailmaasi muille ja oppia hyväksymään itsesi. Valokuvien kautta voimme nähdä maailman toisten silmin.

Teksti kirjoitettu 2013.
Sarjan kuvat kuvattu vuosien 2006-2013 aikana.

Sivun yläosaan