Sotkamo-lehden kolumnissa (8.12.) kritisoitiin Riistakeskus Kainuun päätöstä – tai päätöksen tekijöitä ja heidän perustelujaan (olla myöntämättä sudenkaatolupia). Kolumnin oli allekirjoittanut yksi mies, mutta mielipidettä puoltamaan oli oma-alotteisesti lisätty kaikki kainuulaiset metsästyksen harrastajat.
Surkuhupaisaa (kolumnin omaa sanastoa lainaten) oli mm. väite, jossa viranomaiset ja kansalaiset ajautuisivat päätöksen seurauksena vastakkain. Ovelta ovella ulottuvaa mielipidemittausta ei ole tehty, mutta esimerkiksi Kainuun Sanomien (13.11.) teettämän kyselyn mukaan, 77% vastanneista kansalaisista oli sitä mieltä, että susia ei ole Kainuussa liikaa – eivätkä täten siis pane pahakseen tehtyä päätöstä.
Entä jäljelle jäävä 23%. Osa heistä on menettänyt koiransa tämän metsien rippeissä elävän kantaisän hampaisiin. Suru lemmikin ruumiin löytyessä on varmasti suuri, eikä sitä kukaan saa vähätellä. Ei myöskään pelkoa lapsiperheellisessä talossa, jonka pihalle jälkiä on painautunut. Mielestäni syrjäseuduille sopisikin amerikantyylinen kodinpuolustusmalli. Vaikkei metsästystä harrastaisi, niin ruutiase saisi talossa olla.
Ja niin joka torpassa olikin – silloin kun korpilaki vielä tarkoitti jotain. “Haittaeläinhavainnot” ovat lisääntyneet, koska aktiivinen ja ympärivuotinen eränkäynti on loppunut. Se on sääli, sillä tarinoiden mukaan luonnosta hengenpitimensä hankkineessa elämäntavassa oli jotain elinvoimaista. Tuntuu väärältä, että nykyihminen kotisohvaltaan Putouksen pyöriessä tv:ssä, pullaa ja kahvia suussaan, voi iPadin välityksellä vaatia pakkasöiden armoilla elävilta eläimiltä samaa kunnioitusta, kuin esi-isänsä aikoinaan saivat. Samaa kunnioitusta – tai kaatolupia ja kuolemaa.