Kirjoittaja välittää viestin, että kaljanjuonti ja jääkiekon katsominen on ”alfaa”.
”Alfan” ylittämiseen (post) tämä teos hakee hyväksyntää.
Kirjan sisältö myös alleviivaa, ettei ”alfan” vastakohtana ole pelkästään kotitöitä tekevä, ystävällinen non-alfa. Vaan alakategoriasta löytyy särmää ja viininjuontia suoraan pullosta.
”…ja sitten toisaalta se ”post-alfa” joka tähän asti on ”ylittänyt” jonkun kynnyksen tuntuu olevan jonkin sortin tauotonta tumputtamista ”uusi pehmeämpi mies” -otsikolla kiiltäväpintaisten aikakausjulkaisujen sivuilla…”
”juttarissa on tiskillä ilmainen vichyhana
eli kun haluat spritzerin tilaa pelkkä valkkari.”
Tämä on hieman hämmentävää, mutta ehkä juuri hämmennys on avainsana teeman purkamiseen. Post-alfoja, herkkiä miehiä, on ollut aina. Karjalan kannakselle kaatuneen miehen taskusta löytyi muistikirja. Sen verisille sivuille oli kirjoitettu kotiseudun naiselle kohdistettuja rakkausrunoja.
Hämmennys non-alfamaisuuden osalta lienee kasvanut kaupungistumisen myötä. Entisaikainen elämäntapa fyysisine ponnisteluineen pakotti runomiehiin myös maskuliinisuutta. Nykyaika ei tarjoa samaa ”miehisyyttä” tukevia tehtäviä tai tunnustusta töiden parissa, jotka oli naista käytännöllisempää tehdä. Myös ulkoapäin geneeriseksi muuttuneet työympäristöt (toimistot) ja ajanvietteet (some, kahvilakulttuuri) laimentavat entisestään tarvetta ”miehelle”.
”Tossa [kirjassa post-alfa] on se ajatus, että oltaisko me jo päästy yli alfamiehestä ja mitä sen jälkeen?”
Näin Paperi-T kuvaili kirjaa HS:n toimittajalle. Aihe on mielenkiintoinen, mutta vastaako teos esitettyyn kysymykseen, mitä sen jälkeen? Ei. Kirja on enemmänkin eräänlainen sielun- ja ympäristönkuvaus helsinkiläisestä nykyboheemista. Ja sellaisena hyvin onnistunut.