Nyt kun kesä kului muurahaisia ja hyönteisiä myrkyttäessä, siilien, sammakoiden, jänisten ja lintujen päälle ajaessa – joka välillisesti johti myös ruokinnassa olleiden poikasten kuolemaan – onkin mukavaa kun alkaa varsinainen metsästyskausi.
Yksi karhu haavoineen metsään jäikin jo kitumaan. Alkoi vähän kyllästyttämään sen etsiminen, niin soitettiin sitten, että voitaisko jo siirtyä seuraavaan, kun olisi helpompi ampua karhuja jotka ei pakene niin paljon. Lupa kai saatiin, vaikka Oulun poliisilaitoksen yleisjohdon tietokannasta sitä ei löytynytkään kun jälkeenpäin tarkastettiin. Saattoi olla inhimillinen virhe.
Samalla tavalla kuin aamuhämärässä vesilintuparveen ampuminen. Ei siinä oikeastaan näe onko ne rauhoitettuja, vai ei. Ääntä kohti vaan. Vaikka en niin vesilintujen ampumisesta tykkääkkään, kun ne monesti tippuu siipirikkona järveen ja räpiköi johonkin kaislikkoon piiloon ja jää saaliskuvat ottamatta.
Mutta parhaat kuvat otetaankin kyllä isojen eläinten kanssa. Se on hieno tunne kun tulee ringissä oma vuoro polvistua kuolleen eläimen viereen ja nostaa peukkua. En tiedä. Jotain alkukantaista siinä on, kun soratien reunalla on 20 autoa ja katsellaan kännyköistä missä koirat juoksee ja ammutaan odotellessa ohi lentävää harakkaa.