Kuvapäiväkirja Kainuusta
Kiersin erään lammen rantaa ja odotin että vesilintupoikue uisi lähempää, mutta ei uinut, piipittivät vaan siellä kauempana. Odotellessa alkoi kuitenkin ilmestyä pisaroita veden pintaan. Ei se pilvi edes kovin tumma ollut, mutta hetkessä vihreä oli vihreämpää ja sininen sinisempää. Etualan punaiset kukat korostui värimassassa hyvin.
”Mitä niin monella runolla. Yhdenkin pitäisi riittää; Antakaa metsän elää!” – Veikko Haakana
Hangenalaiset karpalot, sulavesien huuhtomat, kevätauringon kuivaamat. Maku on vähän pehmeämpi mitä syksyisessä sadossa.
Hankea pitkin kiemurrellut kyy oli jäänyt paistattelemaan päivää kivelle. Maha näytti vielä melko tyhjältä ja liike hitaalta.
Persoonallisissa puissa on vähän samaa kuin kylähulluissa. Kummatkin tuntuu harvenneen. Kylähullut on suljettu osastoille ja puut suojelualueiden sisälle. Tai jos puuyksilö on ollut onnekas ja maastonmuodot evänneet moton pääsyn, niin on voinut säilyä. Tämä mänty näytti jotenkin alkukantaiselta kun sitä katsoi pienen rotkon pohjalta. Kasvupaikkaansa nähden erityisen vanhaksi ehtineen puun juuret kasvoivat syvälle kallion halkeamiin.
Hiekkapohjainen matala puro, jonka kristallinkirkas vesi pulppuaa ylärinteen lähteestä. Vaikka virtaus ei ole kova pysyy vesi viileänä kesähelteillä ja auki talven pakkasissa.