”Te leikkaatte ruohoa sillä vähällä vapaa-ajalla, jota teille palkkatyöorjuudestanne annetaan. Leikkaatte ruohoa vielä silloinkin, kun bensiinin hinta on korkeampi kuin mihin teillä on varaa ja ihmettelette, miksei hunajaa enää saa kaupasta ja ruoasta on pula.

Joku on opettanut teille että teillä pitää olla ruohokenttä, vaikka teillä ei edes ole hevosia, vuohia tai lampaita. Teille on opetettu, että jokainen kukka, jota ette itse ole istuttaneet, täytyy myrkyttää. Teille on opetettu, että puut pitää kaataa ja niiden kannot ja juurakot hävittää. Sitten asennatte pihoillenne kirkkaita valoja, jotka palavat yötä päivää ja tulevat teille kalliiksi, vain jotta voisitte istua valaistussa yksinäisyydessänne ja tyhjyydessänne tarkkailemassa, ettei kukaan saavu varastamaan vaivalla hankkimianne turhia tavaroitanne.

Kukaan ei kai kertonut teille, että esivanhempanne istuttivat puita siinä toivossa että teidänkin lapsenlapsenne istuisivat vielä jonakin päivänä niiden varjossa. Tai kertoiko kukaan, että villikukat pitävät itsessään koko elämän mittaisia mysteereitä? Entä sen, että puun juuret ovat yhtä isot tai jopa isommat kuin puun latva, ja että mitä se merkitsee?

Kasvakoon haudoillenne aikanaan paljon villikukkia, sellaisia joita ehkä vihdoin pidätte kauniina saatuanne levätä. Kasvakoon sinne etenkin voikukkia, joita vihasitte eläessänne enemmän kuin veroilmoituksen tekemistä, vaikka voikukat olivat elämän jatkuvuudelle tärkeämpiä kuin yksikään maksamanne veroeuro.

Kasvakoon haudoillenne puita, jotka saavat vihdoin kasvaa täyteen mittaansa kun ei ole enää ketään, joka haluaisi kaataa niitä perusteettomista syistä. Humiskoot ne lopulta satojen ja satojen vuosien ikäisinä, teidän hajoavien rippeidenne ravitsemina, etävainajalaan saakka.”

Teksti: Tytti Leiwo