Ihmisväestöllä ja puilla on jotain yhteistä. Kappalemäärät ovat kasvussa, mutta kokonaisuus köyhtynyt. Kokonaisia kulttuureja ja kieliä kadonnut. Metsäkuviot muuttuneet harmaiksi ja monotonisiksi kuin kerrostaloalueet. Kylät hiljentyneet hakatuiksi aukoiksi joissa metsot ennen soidinsi. Metsistä on tullut kauppaketjumaisia – astuu sisään missä tahansa, on näky sama. Oksattomat männyt huojuvat elottomalla kankaalla tai vielä harventamaton taimikko on liian tiheä liikkumiseen ja liian valoton yhteyttämiseen.

Maanomistajan katsellessa kuviokarttaa, metsäluonnon ahdinko tuntuu olevan samantekevää. Tärkeämmäksi koetaan ihmisahdinko, joka syntyy liian ylellisen elämänlaadun tuomasta taloudellista taakasta tai vaikkapa sosiaalisesta paineesta, jonka vuoksi kokee olevansa huono metsänomistaja, mikäli ei hakkuita suorita.

Mutta olla mielummin hyvä ihminen kuin tehotalouteen taipuva metsäyhtiön toimeksianto. Maamme kaikista uhanalaisista lajeista yli 36 % elää metsissä ja uhanalaisista metsälajeista yli 82 % elää vanhoissa kangasmetsissä ja lehdoissa. Metsäneuvojan sanoihin monimuotoisuuden säilyttävistä hakkuista – joka käytännössä tarkoittaa muutaman keskeltä katkaistun puun pystyyn jättämistä hehtaarien alueella – ei kannata uskoa. Vastuu on otettava itse. Maanomistajat voivat jättää pysyvän perinnön ja metsiin rauhantilan tekemällä suojelupäätöksen. Silloin on varmuus, että luonto jää elämään myös jälkipolville.