#25 – Älkää suuttuko, kirjoitetaan mitä haluatte

Eräs eteläsuomalainen paikallislehti sai nimettömän kirjeen. Kirjeessä varoitettiin että tietyn aiheen tietynlainen kirjoittaminen oli loputtava. Ellei niin tapahtuisi, uhkasi 1000 kestotilaajaa lopettaa tilauksensa. Mallin oli siis taloudellisista syistä muututtava. Ja se muuttui. Tuon jälkeen ei tuossa lehdessä enää julkaistu susia puoltavia kirjoituksia.

Vastaavista tapauksista on huhua muualtakin. Mutta se ei ole ainoa keino, jolla paikallislehtien sisältöä sanellaan. Aiheet ovat tutun turvallisia, kahvipöytäkeskustelujen muistioita siksi, että pienten paikkakuntien toimittajat alkavat helposti toimia yleisen mielipiteen alla. Yksityiselämän sidosryhmät seuraavat töihin.

Sama pätee isommassa mittakaavassa. Pienten piirien sisällä eriävää mielipide on hankala tuoda esiin. Naapuri, katsastusmies tai kudontapiirin jäsenet voivat pahastua. Kaupassa vastaantulija katsoo nyrpeänä. Puoliso töytäisee kyynerpäällä; ”Katso nyt, ei edes tervehtinyt. Pitikö kirjoittaa siitä aiheesta, kun varsin hyvin tiedät mitä ihmiset ovat mieltä…Enää et kyllä kirjoita.”

#11 – Hopeanuoli ja Pariisin ammunnat

”Hopeanuolilla ja sen ystävillä on jotain, minkä me menetimme kauan sitten. Niillä on rohkeutta. Oikeuden takia ne uskaltavat vaarantaa oman henkensä.”

Hopeanuoli on hienoa tarina. Se kertoo koirista, jotka antavat elämänsä taistelussa pahuutta vastaan. Kohtaukset on aikuisiälläkin voimakkaita. Oikeaksi koettu tavoite voittaa yksittäiset pelot ja henkilökohtaiset halut.

Jotain samankaltaista on tapahtunut Pariisissa. Ei tietenkään mitään Hopeanuoleen verrattavaa jaloutta. Hyökkäys kuitenkin kertoo, että vielä on olemassa aatteita, joiden puolesta ollaan valmiita heittäytymään epävarmaan huomiseen. Kumpa sellainen palo syttyisi eläin- ja luonnonsuojelutyössä.

Esimerkiksi Afrikkaan, jossa tilastojen mukaan salakaadetaan kolme elefanttia (ja sarvikuonot päälle) joka tunti, joka päivä! Eli huomennakin lounasaikaan mennessä näitä suurnisäkkäitä on kuollut samanverran, kuin Charlie Hebdon kertaluontoisessa tapahtumassa. Sen tiedon valossa Pariisin tapahtumat tuntuvat hieman liioitetulta. Sananvapaus? Miten olisi reviiri, ravinteikkaat maat ja mahdollisuus toteuttaa telostaan.

Hopeanuoli, missä olet? Sinua tarvitaan täällä, sillä Akakabuto on palannut eläimille tuskaa tuottavan voitontavoittelun muodossa. Ei ihmisten välisten erimielisyyksien parissa.

#1- Oletko metsästäjä?

Vuodenaikojen viimat ovat karaisseet kasvojen ihon. Ruumis on jäntevä ja luonne rehti. Metsästäjä tuntee kunnioitusta kaatuneen saaliin luona. Pakkasyön saapuessa surumielisyyttä luonnon armottomuudesta. Metsästäjä on nähnyt maiseman muuttuneen. Hän kiroaa toimintaa, joka köyhdyttää maat johtaen kymmenien lajien katoon ja ahdinkoon.

Metsästäjä on kasvanut ymmärtämään, että elämä on aidoimmillaan tähtitaivaan alla. Ei niinkään toimistoissa tai toreilla, ihmisten luomassa maailmassa. On suuri kunnia nähdä ja todistaa tuota elämää. Kuikan lentoa lammella, ahman jälkiä hangella, merkkejä susiemon huolenpidosta poikasiaan kohtaan.

Metsä muovaa metsästäjästä nöyrän ja ylpeän. Hän ei halua menettää ylpeyttään osallistumalla epäreiluun jahtiin. Moottorikelkoilla eläintä jahtaava joukko ei ansaitse tunnustusta metsästäjien maailmassa. Ainoastaan sääliä, sillä jo lähtökohtaisesti luonnon häirintä ja vahingoittaminen on häpeä.

Metsästys ei ole harrastus, puheenaihe tai tapa kuulua joukkoon. Se on elämäntapa, totuus. Ei ole kyse aseesta, vaan asenteesta. Metsästäjä ei vihaa tai halua kostaa. Hän hyväksyy riskit ja menetykset, sillä loppujen lopuksi, luonto kuuluu niille jotka luontoon syntyvät, luonnosta elävät ja sinne kuolevat