Sanaa käytetään usein melko kevein perustein. Oikealla kädellä koiraansa silittävä voi sanoa olevansa eläinrakas, samalla kun vasemmalla tappaa hämähäkin.

Eläinrakkaus -> ’Rakkaus eläimiin’ on jo sanoina kaiken kattava. On siis eri asia rakastaa omaa koiraa, kissaa tai kaniaan kuin olla eläinrakas. Kotieläimen hoito ja hemmottelu ei tee ihmisestä vielä eläinrakasta, vaikka niin olisi mukava ja helppo ajatella.

Kuten kaikissa rakkauden kohteissa, kohteen ilo ja kommellukset resonoi omaan sieluun. Tuntuu hyvältä nähdä rakkaansa nauttivan. Onnesta tulee jaettua. Mutta myös päinvastoin, rakkaan kärsimys saa oman olon rikkinäiseksi.

Kun katsomme ihmisen hallinnan alla olevaa ympäristöä, on eläinten ahdinko selvää. Sen todistaa niin tiede, kuin sikatilalla kuvatun videon nähneen lapsen poskella vierivä kyynel. Eläimiltä on viety jotain, koti. Se tuntuu eläinrakkaan sisällä. Tuotantoeläinten kohtalo on lohdutonta ja luonnossa elävilläkin on haasteensa. Ravintoa ja suojaa tarjoavat ympäristöt katoaa ja ihmisen lyömä leima ”haittaeläimeksi” aiheuttaa vainoa.

Eläinrakkaudesta on monta tekopyhää esimerkkiä. 300 nautaa navetassaan pitävä maanviljelijä silittää lehtikuvassa yhden päätä ja kertoo välittävänsä eläimistä.  Ylipainoon asti sisällä pidetyn sylikoiran taluttaja puhuu puistossa asuvien rottien myrkyttämisen puolesta. Tai kun ryhmä jehovantodistajia matkalla seuroihin näkee vesistöstä eksyneen sorsapoikueen parkkipaikalla. Ilakoiden he pysähtyvät ottamaan kuvia ja jatkavat matkaa, vaikka sorsan suunta on kohti maantietä. Ikään kuin minkäänlaista havaintoa tai henkistä häiriötilaa ei näiden tuleva vaara aiheuttanut.

Ja jos tällaista havannointia, eräänlaista myötäelämistä pidetään merkkinä eläinrakkaudesta (rakkaudesta eläimiin) on selvää, että ihmisen muokkaamassa elinpiirissä huolta on paljon. Sitä tuo tammikuun tulipalopakkasilla supermarketin roskakuilun ympärillä ruokaa etsivät varikset, ydinkeskustassa ulospääsyä etsivä kettu tai kesähelteellä ikkunanruutujen väliin jääneet hyönteiset. Jokaisen kohdalla sitä miettii, miltä siitä tuntuu, kuinkahan se selviää.

”Eläinrakkaus muuntautuu ja elää, vaikka kohde olisi subjektiivisesti puistattava.”

Jos ajattelee tuota hyönteisen tilaa. Joutua kuivaan, kuumaan ja ravinnottomaan tilaan, jossa lasinen ruutu estää kohti valoa ja mettä suuntautuvat yritykset, luulisi eläinrakkauden aiheuttavan impulssin avata ikkuna.

Voisiko eläinrakkaus jopa estää meitä hankkimasta kotieläimiä? Sillä lajista riippumatta, luontaisten tarpeiden kirjo on niin laaja, että niiden tyydyttäminen rivi-, kerros- tai omakotitalossakin on melkein mahdotonta. Tilannetta voi vielä pahentaa ansiotyön edellyttämä poissaolon pakko eläimen luota. Eläimen, jonka ainoa lauma voi koostua tuosta ihmisestä. Tällöinhän eläinrakkauden valossa olisi armollisempaa olla ottamatta eläintä?

Paljon hyvääkin. Jonkin ollessa niin raskasta, kuten tässä esille nostettu eläinrakkaus, on siitä koettu ilo puolestaan hyvin vahvaa. Toisin kuin vaikkapa linkkiä painamalla löytynyt naurunpurskaus, eläinrakkauden (rakkauden kohteen) synnyttämä ilo on kokonaisvaltaista. Se on onnellisuutta, joka tuo tarkoituksen- ja yhteenkuuluvudentunteen luontoon, jonka kappale ihminenkin on.