Vuodenaikojen viimat ovat karaisseet kasvojen ihon. Ruumis on jäntevä ja luonne rehti. Metsästäjä tuntee kunnioitusta kaatuneen saaliin luona. Pakkasyön saapuessa surumielisyyttä luonnon armottomuudesta. Metsästäjä on nähnyt maiseman muuttuneen. Hän kiroaa toimintaa, joka köyhdyttää maat johtaen kymmenien lajien katoon ja ahdinkoon.

Metsästäjä on kasvanut ymmärtämään, että elämä on aidoimmillaan tähtitaivaan alla. Ei niinkään toimistoissa tai toreilla, ihmisten luomassa maailmassa. On suuri kunnia nähdä ja todistaa tuota elämää. Kuikan lentoa lammella, ahman jälkiä hangella, merkkejä susiemon huolenpidosta poikasiaan kohtaan.

Metsä muovaa metsästäjästä nöyrän ja ylpeän. Hän ei halua menettää ylpeyttään osallistumalla epäreiluun jahtiin. Moottorikelkoilla eläintä jahtaava joukko ei ansaitse tunnustusta metsästäjien maailmassa. Ainoastaan sääliä, sillä jo lähtökohtaisesti luonnon häirintä ja vahingoittaminen on häpeä.

Metsästys ei ole harrastus, puheenaihe tai tapa kuulua joukkoon. Se on elämäntapa, totuus. Ei ole kyse aseesta, vaan asenteesta. Metsästäjä ei vihaa tai halua kostaa. Hän hyväksyy riskit ja menetykset, sillä loppujen lopuksi, luonto kuuluu niille jotka luontoon syntyvät, luonnosta elävät ja sinne kuolevat