”Suruun kohdistuvaa vähättelyä kokevat Suomessa esimerkiksi eläinten kohtaloa surevat ja lähimetsän kaatamista murehtivat ihmiset. Kommentit kuten ”Älä nyt sitä sure, se on vain eläin!” tai ”Kyllähän metsä kasvaa uudestaan!” kertovat äänioikeudettomasta surusta.

Eläinten ja metsien kohtaloihin liittyvät myös taloudelliset seikat ja vallitsevien elämäntapojen piilevä kyseenalaistaminen. Jos hyvksyn surun siitä, miten emakko, tuntemiseen kykenevä olento, joutuu elämään liian ahtaassa häkissä, seuraa siitä väistämättä, että joudun miettimään, olenko oikeutettu syömään kyseisen sian ja sen poikasten lihaa. Tai jos hyväksyn surun metsän kaatamisesta, joudun miettimään, ovatko nykyiset, rahaa tuottavat metsänhoitokäytännöt eettisesti kestäviä.

Joukkopaine ja sosiaalisesti rakennettu hiljaisuus ovat keinoja kieltää tällaisiin asioihin liittyvä suru. Ehkä pelko kohdata oma herkkyys vahvistaa tällaisia mekanismejä entisestään. Syvällä omassa itsessä elää kyky tuntea surua luonnon puolesta ja sitä yritetään vastustaa, jottei tarvitsisi tuntea kipua tai muuttaa elämäntapojaan.”

– Panu Pihkala, Päin helvettiä – Ympäristöahdistus ja toivo (s.62)

”Mökin sai tehdä ihan mielensä mukaisen: pitkittäin, poikittain, vinottain; hirrestä, laudasta, paperista, sahanpurusta, tiilestä, betonista (…) Ei kysytty rakennuspiirrustusta, ei työsuunnitelmaa, kustannusarviota, akkitehtiä, mestaria, teettäjää – ei muuta kuin siitä poikki ja seinään.

Niinkuin linnut tietävät miten pesänsä tekevät, niin tiesivät Pispalan miehet, miten syntyi Luojan palikkaleikki korkealle moreenipenkereelle. Kaltevaa kamaraansa uhmaten jokainen mökki ja mies pyrki vain julistamaan omaa olemisen riemuaan.”

– Lauri Viita rakentamisen säännöksistä 1800-1900 taitteessa