Nimikettä metsästäjä käytetään laajalti perusteettomasti. Aivan kuin ei jokaista lenkkeilijää kutsuta urheilijaksi, ei jokaista aseenkantajaa voida kutsua metsästäjäksi. Osittain samasta syystä. Tuleminen urheilijaksi tai metsästäjäksi vaatii omistautumista. Omistautuminen näkyy jo ruumiinrakenteessa. Runko on vahva, sillä liike on muovannut lihaksiston suoriutumaan.
On ymmärrettävää, että metsästäjät ovat katoamaisillaan. Nykyaikaa leimaa kiire ja velvollisuudet. Auto- ja asuntolainan maksaminen sitoo ansiotyöhön. Työ on poissa ajasta, joka pitäisi olla maastossa. Ja kun maastokäynnit rajoittuvat viikonlopuille ja ovat usein pikemminkin sosiaalinen tapahtuma, heikkenee luontokokemus ja sen kokonaisuuden ymmärtäminen.
Näillä taustoilla ei saisi olla valtuuksia esiintyä ammattinimikkeellä. Ei antaa lausuntoja, joiden pohjalta eläinkantoja säädellään. On koko metsästyskulttuurin perustuksia halventavaa, että huonoista elämäntavoista johtuvia kansantauteja sairastavat, moottoriajoneuvoilla majoille saapuvat miehet, ovat yhteiskunnassamme oikeutettuja kantamaan tuota nimikettä vain sen vuoksi, että käsissä oleva ase on kyllin tehokas tappaakseen etäältä.
Mielestäni maakuntiin pitäisikin perustaa palkka-armeijan kaltaiset, ammattimetsästäjistä koostuvat joukkueet. 80 järjestelmällistä ja oikeudenmukaista eränkäynnin valioyksilöä. Nämä joukkueet hoitaisivat kaikki hirvenmetsästykseen ja muuhun kannanhoitoon liittyvät toimenpiteet.
Tuollaisen joukkueen käskynjaossa ei haisisi vanha viina, eikä kuuluisi tupakan korventamien keuhkojen ryvintää. Jahdin motiivina eivät olisi subjektiiviset syyt, eikä innokkuus tai hätääntyminen tunnetilana liipasinta puristaessa. Tuollaisen joukkueen toimiessa eläimet saisivat nopean ja arvokkaan kuoleman. Ruhon ympärillä ei naurettaisi, eikä kameroiden salamavalot räiskyisi. Tehtävä olisi suoritettu ja olisi aika hiihtää takaisin tukikohtaan.