”Seppo Sulkava julkaisi väitöskirjansa Zur Nahrungsökologie des Habichts 1965. Se on uraauurtava teos petolintujen ekologiasta. […] Sulkava osoitti, että kanalinnut ovat kanahaukalle elintärkeää ravintoa. Kuusi vuosikymmentä sitten 64% saalisyksiköistä oli kanalintuja, 9% varis- ja 16% muita lintuja. Nisäkkäistä koostui 11%, puolet oravista.

Kuudessa vuosikymmenessä metsätalous on tehnyt tuhojaan.

Se ”Tuhosi teerien syömäkoivikot ja soidinsuot, hävitti pyiden talvilepikot ja riekkojen rämeenlaidat ja pirstoi metsojen ruoka- ja soidinmetsät. Se hukutti untuvikot suo-ojiin ja kasvatti kastikkaa puskevissa peltomyyräparatiiseissa armeijakunnittain kettuja, näätiä ja kärppiä, jotka popsivat poikasten lisäksi munatkin. Metsästys, joka kasvattaa kuolleisuutta, vauhditti merkittävästi lintukatoa.

Kanalintukannat romahtivat alle puoleen 1960-luvulta 1980-luvulle ja hupenivat sen jälkeenkin. […] Kun aikuista puuta ei löydä lintumies eikä kanahaukka päiväkausiin, mutta vesoja, riukuja ja pöheikköä puskee myllätyssä maassa, ei ole ihme, että tehometsätalous on saattanut tuhannet lajit sukupuuttoa kohti. Näissä ”kestävästi” saattohoidetuissa metsissä eivät pärjää enää mustikat, hömötiaiset eivätkä kuukkelit, jotka evoluutio on sentään testannut kanahaukan lailla täysvalmiiksi taigan alkuasukkaiksi vuosimiljoonien mullistuksissa. […]

Miljooniin vuosiin ei kanahaukka hävittänyt kanalintuja, mutta ”kestäviksi” hoettu metsätalous ja metsästys pystyivät siihen vain vuosikymmenissä. Uhanalaisiksi romahtaneiden kana- ja vesilintujen ampuminen huvikseen, elämykseksi ja nautinnoksi, on järjetöntä. Haukan syömästä teerestä kohkaavan ”luonnonystävän” luulisi samoilevan ilman pyssyä, onhan ammuttu lintu lisääntymiskannasta pois siinä kuin haukansyömäkin.”

Teksti: Pertti Koskimies (Luontokuva-lehti 2/2019)