Sotkamo-lehden kolumnissa (8.12.) kritisoitiin Riistakeskus Kainuun päätöstä – tai päätöksen tekijöitä ja heidän perustelujaan (olla myöntämättä sudenkaatolupia). Kolumnin oli allekirjoittanut yksi mies, mutta mielipidettä puoltamaan oli oma-alotteisesti lisätty kaikki kainuulaiset metsästyksen harrastajat.

Surkuhupaisaa (kolumnin omaa sanastoa lainaten) oli mm. väite, jossa viranomaiset ja kansalaiset ajautuisivat päätöksen seurauksena vastakkain. Ovelta ovella ulottuvaa mielipidemittausta ei ole tehty, mutta esimerkiksi Kainuun Sanomien (13.11.) teettämän kyselyn mukaan, 77% vastanneista kansalaisista oli sitä mieltä, että susia ei ole Kainuussa liikaa – eivätkä täten siis pane pahakseen tehtyä päätöstä.

Entä jäljelle jäävä 23%. Osa heistä on menettänyt koiransa tämän metsien rippeissä elävän kantaisän hampaisiin. Suru lemmikin ruumiin löytyessä on varmasti suuri, eikä sitä kukaan saa vähätellä. Ei myöskään pelkoa lapsiperheellisessä talossa, jonka pihalle jälkiä on painautunut. Mielestäni syrjäseuduille sopisikin amerikantyylinen kodinpuolustusmalli. Vaikkei metsästystä harrastaisi, niin ruutiase saisi talossa olla.

Ja niin joka torpassa olikin – silloin kun korpilaki vielä tarkoitti jotain. “Haittaeläinhavainnot” ovat lisääntyneet, koska aktiivinen ja ympärivuotinen eränkäynti on loppunut. Se on sääli, sillä tarinoiden mukaan luonnosta hengenpitimensä hankkineessa elämäntavassa oli jotain elinvoimaista. Tuntuu väärältä, että nykyihminen kotisohvaltaan Putouksen pyöriessä tv:ssä, pullaa ja kahvia suussaan, voi iPadin välityksellä vaatia pakkasöiden armoilla elävilta eläimiltä samaa kunnioitusta, kuin esi-isänsä aikoinaan saivat. Samaa kunnioitusta – tai kaatolupia ja kuolemaa.

Susi-uutisiin täällä Kainuussa on alettu soveltamaan draamataiteen oppeja. Edellisessä jutussa (SL 1.12.2015) kokonainen kappale oli omistettu koiran inhimillistäneisiin tunnekuvauksiin.

Se on sinällään hyvä. Nostaa esiin, että eläimetkin todella tuntevat omalla tavallaan samoja asioita kuin me ihmiset.

Samaan tyyliin olisi voinut kertoa vaikkapa noiden hirvien hädästä ja pelosta, joita uutiseksi nostettu koira oli harjoitusmielessä jahdannut. Tai kertoa virikkeettömän sikalan lattialla alakuloisena makaavasta emakosta. Tai kuvailla kaipuuta jota vasikka ja emo toisiaan kohtaan tuntevat ihmisen erotettua heidät liian aikaisin.

Reiluuden nimissä koiria paapova tekstintuotto olisi siis laajennettava koko eläinkuntaan tai jättää se niidenkin osalta tekemättä. Listaan lopuksi tilanteita, joihin toimittajat ja lukijat voivat miettiä sopivia tunneilmauksia.

• Suonsilmään juuttunut verta vuotava hirvi, kun koirat haukkuvat ympärillä
• Pesäkoloonsa kivillä teljetty kettu, kun lapio iskeytyy katon läpi
• Tienvarsipusikkoon raahautunut, takapäänsä auton alle ruhjonut jänis
• Saavin pohjimmaisena henkeä haukkova kiiski
• Kissa, kun äänekkäät kotibileet jatkuvat toista vuorokautta
• Nippusiteillä sidottu ja kidutettu susi
• Kotimetsäänsä tukkirekan yläpuolella seuraava tikka
• Ulosajossa katolleen kaatuneen eläinkuljetusvaunun hevoset